Osa 2: Rufuksen Valinta"

Rufus seisoi hiljaa, sumun peittämien puiden keskellä. Hänen karheaan turkkiinsa oli tarttunut verta ja savea, mutta hän tuskin huomasi sitä. Jokainen hengenveto tuntui raskaalta — kuin metsä olisi vaatinut hintansa siitä, että hän vielä eli.

Yhtäkkiä, tuulen mukana, kantautui ääni. Ei mikään eläimen huuto eikä metsän tavallinen kahina, vaan jotain muuta. Kuiskaus. Avunpyyntö.

Rufuksen korvat kääntyivät, lihakset jännittyivät kuin jousi. Hän ei ollut kuullut toista elävää sielua kuukausiin. Uteliaisuus ja varovaisuus taistelivat hänen sisällään, mutta hänen sydämensä, se osa häntä joka ei ollut täysin muuttunut petoksi, työnsi häntä eteenpäin.

Hän seurasi ääntä, kyntensä uppoutuivat pehmeään maahan jokaisella askeleella. Lopulta hän saapui aukiolle, missä pieni, vaaleaturkkinen hahmo makasi maassa. Se oli toinen susi – nuori, tuskin aikuiseksi kasvanut. Veri värjäsi hänen kylkensä, ja silmät olivat sameat kivusta.

Rufus kyykistyi varjojen suojassa ja tarkkaili. Tämä ei ollut ansa – ei sellainen, jonka hän olisi tunnistanut. Silti jokin tässä tilanteessa tuntui... oudolta.

Hitaasti hän astui esiin. Nuori susi nosti katseensa ja kuiskasi heikolla äänellä:

"Autathan... minä en kuulu heille... minä karkasin..."

Rufus tunsi sisällään tutun pistoksen – muistutuksen menneistä, niistä ajoista kun hän itse oli ollut nuori ja voimaton, kun kukaan ei tullut häntä pelastamaan.

Hän murahti syvältä kurkustaan. "Kuka sinua jahdattii?" hän kysyi.

Nuori susi vastasi katkonaisesti: "Ne... jotka palvoivat yön herraa... samaa, jota vastaan sinä taistelit..."

Rufuksen punaiset silmät kaventuivat. Ne olivat palanneet. Eivät pelkästään kostamaan – vaan kasvattamaan armeijaa.

Tuo hetki oli ratkaiseva. Hän tiesi, että jos hän auttaisi, hän sotkisi itsensä jälleen taisteluun, jonka luuli jo jättäneensä taakseen. Mutta hän tiesi myös tämän:

Punaisen Metsän Vartija ei ollut enää yksin.

Hänellä oli nyt syy taistella, muutakin kuin kosto.

Rufus kumartui, nosti nuoren suden vahvoille käsivarsilleen ja katosi jälleen metsän varjoihin.

Sota oli vasta alkamassa.

"Punaisen Metsän Vartija" osa 1

Kaukana pohjoisen sumuisissa metsissä, missä aurinko hädin tuskin koskaan murtautuu synkkien puiden läpi, vaeltaa olento, jonka nimi kuiskitaan pelonsekaisesti — Ravok.

Ravok ei ole tavallinen ihmissusi. Hänen verensä kantaa muinaista kirousta, jonka merkkinä punainen karva kulkee hänen mustan vartalonsa halki kuin liekehtivä arpi. Jokainen oranssinhehkuinen kuvio hänen kehossaan on muisto taistelusta – jokainen haava todistus siitä, että hän on selviytynyt asioista, joita muut eivät uskaltaneet edes kohdata.

Nuorena Ravok oli ollut metsän lauman ylpeys, johtajan poika ja tuleva vartija. Mutta kun vanhat viholliset – yön olennot, jotka kerran hävitettiin – palasivat kostamaan, Ravok seisoi yksin. Lauma oli teurastettu. Perhe oli mennyttä. Ja hän, ainoa eloonjäänyt, otti veren ja surun nimeensä valan.

Nyt hän kulkee yksin metsän halki, valjaat ja koirankaulapanta muistoina kahleista, jotka hän kerran rikkoi. Hänen katseensa, veripunaisena hehkuva, näkee jokaisen valehtelijan, jokaisen pimeän sydämen. Hänen sieraimensa haistavat pelon ja petoksen, ja hänen raivonsa syttyy nopeasti, kuin myrskytuuli kuivaan metsään.

Harvoin kukaan uskaltaa kohdata Ravokia. Vielä harvempi jää kertomaan kohtaamisesta. Mutta metsä on hänen. Jokainen puu, jokainen varjo, jokainen kuiskaus kuuluu hänelle. Ja siellä, missä veri tahrasi kerran maan, Ravok seisoo – viimeisenä Punaisen Metsän Vartijana.