Kaukana pohjoisen sumuisissa metsissä, missä aurinko hädin tuskin koskaan murtautuu synkkien puiden läpi, vaeltaa olento, jonka nimi kuiskitaan pelonsekaisesti — Ravok.
Ravok ei ole tavallinen ihmissusi. Hänen verensä kantaa muinaista kirousta, jonka merkkinä punainen karva kulkee hänen mustan vartalonsa halki kuin liekehtivä arpi. Jokainen oranssinhehkuinen kuvio hänen kehossaan on muisto taistelusta – jokainen haava todistus siitä, että hän on selviytynyt asioista, joita muut eivät uskaltaneet edes kohdata.
Nuorena Ravok oli ollut metsän lauman ylpeys, johtajan poika ja tuleva vartija. Mutta kun vanhat viholliset – yön olennot, jotka kerran hävitettiin – palasivat kostamaan, Ravok seisoi yksin. Lauma oli teurastettu. Perhe oli mennyttä. Ja hän, ainoa eloonjäänyt, otti veren ja surun nimeensä valan.
Nyt hän kulkee yksin metsän halki, valjaat ja koirankaulapanta muistoina kahleista, jotka hän kerran rikkoi. Hänen katseensa, veripunaisena hehkuva, näkee jokaisen valehtelijan, jokaisen pimeän sydämen. Hänen sieraimensa haistavat pelon ja petoksen, ja hänen raivonsa syttyy nopeasti, kuin myrskytuuli kuivaan metsään.
Harvoin kukaan uskaltaa kohdata Ravokia. Vielä harvempi jää kertomaan kohtaamisesta. Mutta metsä on hänen. Jokainen puu, jokainen varjo, jokainen kuiskaus kuuluu hänelle. Ja siellä, missä veri tahrasi kerran maan, Ravok seisoo – viimeisenä Punaisen Metsän Vartijana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti