Ice istui jo pehmeällä sammalpedillä, hartiat rentoina. "Toivottavasti sinä et metsästä samalla intensiteetillä kuin taistelet," hän vitsaili, silmät pilkehtien.
Rufus murahti huvittuneesti. "Jos metsästyksessä olisi kyse pelottelusta, olisit nälissäsi."
He söivät hiljalleen, aterian yksinkertaisuus tuntui hyvältä. Vesi haettiin lähteeltä, ja tunnelma oli… melkein kodikas.
"Huominen," Ice sanoi lopulta ja nojautui taaksepäin, "meidän pitäisi lähteä etsimään niitä, jotka puhuivat liekin silmistä. Jos Kael on todella siellä..."
Rufus nyökkäsi hitaasti, puristaen leipäpalasta mietteliäänä. "Tiedän vaaran. Mutta myös sen, ettemme voi enää kääntyä takaisin."
"Yhdessä," Ice sanoi, hiljaa mutta päättäväisesti.
Heidän katseensa kohtasivat — ei enää pelkästään opettajan ja oppilaan, vaan kahden kulkijan, jotka olivat alkaneet jakaa samaa polkua.
Tuli rätisi hiljaa. Lihan tuoksu oli jo haihtunut ilmaan. Väsymys alkoi painaa molempien silmiä.
Rufus haukotteli äänekkäästi, venytellen massiivista kehoaan. "Luulen, että tuo hetki, jolloin ei tapeta eikä kuolla, tekee sudesta laiskankin."
Ice hymyili ja kömpi sammalpedilleen. "Tai ehkä me vain tarvitsemme tauon... ennen myrskyä."
He kävivät makuulle, selät tulta kohti. Ulkona tuuli humisi metsän läpi, mutta luolan sisällä oli rauha. Unen portti avautui hitaasti, ja varjojen sijaan heidät ympäröi hiljaisuus.
Ja niin, yön syli otti heidät vastaan — kaksi sutta, kahden tarinan alussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti