"Punaisen Metsän Vartija – Osa 7: Unen Varjo"

Yö oli hiljainen. Ice nukkui syvää ja rauhallista unta, hengitys tasaisena, turkki kohoillen pehmeästi jokaisella vedolla. Rufus sen sijaan pyöri levottomasti sammalpedillään. Hänen lihaksensa nykivät unessa, ja silmien alla värähteli tuttu levottomuus.

Sitten kaikki muuttui.

Hän seisoi taas metsässä — mutta tämä ei ollut mikään tavallinen maisema. Taivas oli tummanpunainen, lehdet hehkuivat mustan ja veren sävyissä. Kaikki oli hiljaista… ja silti hän kuuli sydämensä hakkaavan kuin taistelun äänet.

Ja silloin hän näki hänet.

Aeron.

Mies, jota Rufus ei ollut nähnyt vuosiin. Hänen entinen puolisonsa. Hänen toinen puoliskonsa.

Aeron seisoi sumun keskellä, turkki yhä kiiltävän tummanharmaa, silmät tutun kirkkaat. Hän hymyili — lempeästi, surullisesti.

"Rufus..." ääni kaikui kuin tuulen mukana, mutta se oli täynnä tunnetta. "Sinä et ole enää yksin."

Rufus astui lähemmäs, sydän pamppaillen. "Miten…? Missä olet? Miksi… et koskaan tullut takaisin?"

Aeronin ilme muuttui. "Minä halusin. Mutta minua pidäteltiin. Sinun piti jatkaa."

"Tiesitkö... että etsin sinua?" Rufuksen ääni värisi.

Aeron nyökkäsi. "Ja nyt, kun olet löytänyt jonkun, joka todella tarvitsee sinua... sinun on tehtävä valinta."

"Valinta?" Rufus jähmettyi.

"Menetkö kohti tulevaa... vai jäätkö kiinni siihen, mitä ei voi enää muuttaa?"

Aeron ojensi kätensä – mutta kun Rufus tarttui siihen, maailma särkyi valon räjähdykseen.

---

Rufus heräsi äkisti.

Hänen rintansa kohoili. Tuli oli hiipunut matalaksi hehkuksi, ja Ice yhä nukkui rauhallisesti. Mutta Rufus... hän tunsi vieläkin sen käden kosketuksen. Tunsiko hän todella Aeronin? Vai oliko unessa jotain... muuta?

Hän nousi hitaasti ja asteli luolan suulle, tuijotti metsään, joka näytti tänään tavallista hiljaisemmalta. Ehkä menneisyys ei ollut täysin mennyt.

Ja ehkä, joku muu tiesi siitä enemmän kuin hän uskalsi vielä myöntää.