Rufus istui kivellä, teroittaen vanhaa veistään hiljaisuudessa. Ice tarkkaili häntä hetken, ennen kuin istui vastapäätä, turkki vielä kosteana vedestä.
"Rufus..." Ice aloitti varovasti. "Tiedän, että menneisyydestäsi on puhuttu paljon. Tarinoita... varjoja... mutta minä haluaisin kuulla sen sinulta."
Rufus pysähtyi. Hänen punaiset silmänsä kohosivat, mutta niissä ei ollut vihaa. Vain hiljainen väsymys.
"Se ei ole kaunis tarina," hän sanoi. "Mutta ehkä on aika."
Hetken hiljaisuuden jälkeen hän aloitti, ääni matalana ja karheana:
"Minä en aina ollut tällainen. Olin laumassa. Minulla oli puoliso. Ja poika."
Ice henkäisi. "Poika?"
Rufus nyökkäsi hitaasti. "Hänen nimensä oli Kael. Hänellä oli silmät kuin tuli — kirkkaat, levottomat. Hän oli villi ja vapaa, mutta… hän oli minun maailmani."
Ice ei sanonut mitään. Hän tunsi ilmapiirin muuttuvan.
"Eräänä yönä," Rufus jatkoi, "meidät petettiin. Yksi meistä myi meidät pimeyden palvojille. He hyökkäsivät, tuhosivat kaiken. Vain minä jäin eloon."
Hänen äänensä särkyi hetkeksi.
"En tiedä, kuoliko Kael. En nähnyt ruumista. Mutta jotkut sanovat nähneensä... suden, jolla on tulen silmät, vaeltavan varjojen mukana. Ehkä... ehkä hän elää. Tai ehkä hänestä tuli yksi heistä."
Ice nielaisi. "Siksi viha... ja siksi suojelet minua?"
Rufus katsoi häntä suoraan silmiin. "Sinä muistutat häntä. Et ulkonäöltä — vaan siinä tavassa, jolla seisot vaikka pelottaa. Minä en onnistunut pelastamaan häntä. Mutta ehkä nyt... minä voin pelastaa edes jonkun."
Ice nojautui eteenpäin ja laski kätensä Rufuksen olalle. "Et ole enää yksin, Rufus. En anna sinun kantaa kaikkea yksin."
Ilta laskeutui heidän ylleen, mutta luolassa paloivat kaksi valoa — ei tulta, vaan toivoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti