Osa 12: Kolmas Varjo

Metsä tiheni heidän ympärillään, oksat roikkuivat matalalla ja sammal vaimensi heidän askeleensa. Kuu oli vain ohut sirppi taivaalla, mutta sen haalea valo riitti juuri ja juuri näyttämään polun, joka kulki syvemmälle kohti kartan osoittamaa paikkaa.

Rufus ja Ice kulkivat vaiti, molemmat valppaina, kun äkkiä ilmassa kuului ääni – heikko vinkaisu, kuin joku olisi loukkaantunut.

Ice pysähtyi ja käänsi korvansa ääntä kohti. "Kuulitko sen?" hän kuiskasi.

Rufus nyökkäsi ja viittoi kulkemaan hiljaa äänilähdettä kohti. Vain muutaman askeleen päässä, sammaleisessa painanteessa, makasi susi. Se oli nuori, ei vielä täysikasvuinen. Sen turkki oli hopeanharmaa, mutta nyt se oli tahriintunut mudasta ja verestä. Susi yritti nousta jaloilleen, mutta lysähti takaisin maahan heikosti ulvahtaen.

Ice astui varoen lähemmäs, mutta Rufus nosti kätensä varoittavasti. "Varo. Haavoittuneet voivat olla arvaamattomia," hän sanoi.

Ice nyökkäsi ja lähestyi hitaasti. "Hei... rauhassa," hän kuiskasi. Hän polvistui ja tarkasteli haavaa – suuri naarmu kyljessä, mutta ei kuolettava. Hän repäisi viittansa reunasta palasen ja painoi sen varovasti haavan päälle.

Susi tuijotti heitä suurilla, pelokkailla silmillään, mutta ei tehnyt elettäkään purra. Sen hengitys oli pinnallista mutta tasaantui, kun Ice jatkoi sidettä varovasti.

"Se on kunnossa. Tarvitsee vain lepoa," Ice sanoi helpottuneena.

Rufus nyökkäsi ja katsoi susia hetken hiljaa. Hänen katseessaan oli jotain muutakin kuin pelkkää arviointia – ehkä muistoja, ehkä jotain, mitä hän ei sanonut ääneen.

Kun he nousivat jatkamaan matkaa, susi nousi hitaasti jaloilleen. Se kompuroi, mutta seurasi heitä sinnikkäästi.

Ice naurahti hiljaa. "Taitaapa hän päättää liittyä meihin."

Rufus katsoi taakseen. "Se ei ole hyvä idea," hän murahti. "Metsässä on vaaroja, joita se ei voi kohdata yksin – mutta meidän tiellämme se voi olla rasite."

Susi, kuin ymmärtäen sanat, nosti päänsä ylpeästi ja kulki heidän rinnallaan ontuen mutta päättäväisesti.

Ice virnisti. "Näyttää siltä, että olet saanut uuden seuraajan, Rufus."

Rufus huokaisi syvään, mutta hänen vakava ilmeensä pehmeni hetkeksi. "Hän saa pysyä mukana... jos pysyy."

Ja niin kolmikko – kaksi sutta ja uusi nuori seuralainen – jatkoi matkaa kohti suurta puuta, jonka juuret kätkivät Varjojen Kylän suurimman salaisuuden.

Mutta metsä ei ollut hiljainen enää. Jossain heidän edellään maa värähteli kevyesti, ja varjojen seasta kuului matalaa, syvää murinaa.

Seuraava koetus odotti.

Osa 11: Varjojen Kirja

Kannen nahka oli kuivaa ja halkeillutta, kuin se olisi nähnyt satoja vuosia. Rufus avasi kirjan varoen, ja pölypilvi kohosi ilmaan heidän ympärillään. Sivut olivat täynnä käsin kirjoitettuja merkintöjä – outoja symboleita, vanhaa kieltä ja piirroksia, jotka saivat Icen vilkuilemaan levottomasti ympärilleen.

Ensimmäisellä sivulla luki yksinkertainen viesti:

"Se, joka avaa tämän kirjan, avaa myös oven, jota ei voi sulkea."

Rufus ei epäröinyt. Hänen sormensa seurasivat sanoja, ja Ice tunsi ilmassa outoa värähtelyä – kuin itse metsä olisi hetkeksi pidättänyt hengitystään.

Kirjan keskivaiheilla oli kaavio – kartta. Se esitti Varjojen kylää ja sen alla olevia tunneleita, jotka risteilivät kuin juuret maan sisässä. Ja kartan keskelle oli piirretty iso merkki: vanha puu, jonka ympärille oli kirjoitettu nimi.

"Aeron."

Ice kumartui lähemmäs. "Onko se hauta?" hän kysyi hiljaa.

"Tai ehkä portti," Rufus sanoi synkästi.

Silloin majatalon ovi narahti. Joku astui sisään – huppu syvällä kasvoillaan, vaatteet märät ja mutaiset. Kaikki majatalossa jähmettyivät.

Huppupäinen henkilö pysähtyi heidän pöytänsä viereen ja laski hitaasti viestilapun pöydälle. Sitten hän katosi takaisin pimeyteen yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin.

Ice nappasi viestin ja avasi sen nopeasti.

Siinä oli vain muutama sana, kirjoitettuna samalla vääntyneellä käsialalla kuin kirjassa:

"Kaikki alkaa juurilta. Varokaa niitä, jotka puhuvat liian suoraan."

Rufus kurtisti kulmiaan. Hän katsoi ympärilleen ja huomasi, että muutamat kyläläiset vilkuilivat heitä – mutta eivät uteliaisuudesta. Varoen. Epäluulolla.

"Meillä ei ole paljoa aikaa," Rufus sanoi matalasti.

Ice sulki kirjan ja nyökkäsi. "Mennään etsimään se puu."

He astuivat ulos majatalosta yön kylmään pimeyteen. Kylä näytti nyt vielä oudommalta – varjot liikkuivat kuin elävinä heidän reunoillaan, ja vanhat, vääntyneet puut kurottivat oksiaan kohti heitä kuin haluten estää heidän kulkunsa.

Rufus otti esiin kartan ja osoitti pientä polkua kylän laidalla, joka johti suoraan metsän syvimpään osaan.

"Tuonne," hän sanoi.

Ja niin he lähtivät – tietämättä vielä, mitä kaikkea Varjojen Kirja oli todella päästänyt vapaaksi.