Ensimmäisellä sivulla luki yksinkertainen viesti:
"Se, joka avaa tämän kirjan, avaa myös oven, jota ei voi sulkea."
Rufus ei epäröinyt. Hänen sormensa seurasivat sanoja, ja Ice tunsi ilmassa outoa värähtelyä – kuin itse metsä olisi hetkeksi pidättänyt hengitystään.
Kirjan keskivaiheilla oli kaavio – kartta. Se esitti Varjojen kylää ja sen alla olevia tunneleita, jotka risteilivät kuin juuret maan sisässä. Ja kartan keskelle oli piirretty iso merkki: vanha puu, jonka ympärille oli kirjoitettu nimi.
"Aeron."
Ice kumartui lähemmäs. "Onko se hauta?" hän kysyi hiljaa.
"Tai ehkä portti," Rufus sanoi synkästi.
Silloin majatalon ovi narahti. Joku astui sisään – huppu syvällä kasvoillaan, vaatteet märät ja mutaiset. Kaikki majatalossa jähmettyivät.
Huppupäinen henkilö pysähtyi heidän pöytänsä viereen ja laski hitaasti viestilapun pöydälle. Sitten hän katosi takaisin pimeyteen yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin.
Ice nappasi viestin ja avasi sen nopeasti.
Siinä oli vain muutama sana, kirjoitettuna samalla vääntyneellä käsialalla kuin kirjassa:
"Kaikki alkaa juurilta. Varokaa niitä, jotka puhuvat liian suoraan."
Rufus kurtisti kulmiaan. Hän katsoi ympärilleen ja huomasi, että muutamat kyläläiset vilkuilivat heitä – mutta eivät uteliaisuudesta. Varoen. Epäluulolla.
"Meillä ei ole paljoa aikaa," Rufus sanoi matalasti.
Ice sulki kirjan ja nyökkäsi. "Mennään etsimään se puu."
He astuivat ulos majatalosta yön kylmään pimeyteen. Kylä näytti nyt vielä oudommalta – varjot liikkuivat kuin elävinä heidän reunoillaan, ja vanhat, vääntyneet puut kurottivat oksiaan kohti heitä kuin haluten estää heidän kulkunsa.
Rufus otti esiin kartan ja osoitti pientä polkua kylän laidalla, joka johti suoraan metsän syvimpään osaan.
"Tuonne," hän sanoi.
Ja niin he lähtivät – tietämättä vielä, mitä kaikkea Varjojen Kirja oli todella päästänyt vapaaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti