Hän laski nuoren suden maahan ja sytytti tulen, jonka savua hän peitti huolellisesti sammalilla. Rufus tiesi, että heidän jälkiään seurattiin – ehkä koko ajan.
Ice avasi sameat silmänsä ja katsoi Rufusta. Hänen katseessaan oli sekoitus pelkoa ja ihailua, mutta myös jotain muuta: toivoa.
"Sinä olet... Rufus", Ice sanoi heikolla äänellä. "Olen kuullut tarinoita. Että sinä olit metsän kauhu... mutta myös sen suojelija."
Rufus istui vastapäätä, silmät varjoissa hehkuen kuin kaksi hiillosta.
"Tarinoissa on totuutta", hän murahti. "Mutta totuus on rumempi. Minä olen se, joka jäi jäljelle, kun kaikki muut tuhoutuivat."
Ice veti henkeä. "Silloin olet juuri se, jota tarvitsen."
Rufus nosti katseensa. Jäänsininen turkki, jota Ice kantoi, oli täynnä pieniä arpia – merkkejä kärsimyksestä ja taisteluista. Mutta Ice ei ollut vielä murtunut. Hänessä paloi tahto elää, taistella.
"Ne, jotka jahtaavat minua," Ice jatkoi, "ovat kasvattaneet armeijan. He eivät tyydy enää varjoihin. He aikovat syöstä päivänvalon vallasta ja peittää maailman ikuisella yöllä."
Rufus murahti matalasti. "Tiedän heidän voiman. Olen maistanut heidän myrkkyään."
Syntyi hiljaisuus, raskas ja uhkaava.
Sitten Rufus nousi seisomaan. Hänen vartalonsa oli kuin elävä veistos – täynnä taisteluarpia ja tatuointikuvioita, jotka hehkuivat oranssina tummassa turkissa.
"Jos aiomme pysäyttää heidät," hän sanoi, ääni matalana kuin ukkonen, "meidän täytyy tehdä liitto. Veren ja jään liitto."
Ice nousi vaivalloisesti istumaan ja ojensi kätensä. Hänen kämmenensä oli haavoittunut, mutta hän piti sitä vakaasti ojossa.
Rufus tarttui siihen. Heidän kätensä puristuivat yhteen – musta karva vasten jääsinistä.
Liitto oli solmittu.
Ulkona metsässä sudet ulvoivat. Taivas tummeni. Kauhu, joka oli uinunut syvällä maassa, heräsi.
Mutta nyt sitä vastassa seisoi kaksi – Rufus ja Ice – ja he eivät enää paenneet.
He valmistautuivat sotaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti