Osa 9: Kiveen Kaiverrettu"

"Punaisen Metsän Vartija – Osa 9: Kiveen Kaiverrettu"
Polku kulki syvälle metsän sisään. Tuntui kuin ilma olisi muuttunut – hiljaisemmaksi, raskaammaksi. Ei edes linnut laulaneet, kun Rufus ja Ice astuivat varjoon, jossa puiden latvat peittivät taivaan.
He olivat kävelleet pitkään, puhumatta juuri mitään. Ice vilkaisi Rufusta moneen otteeseen, yrittäen löytää sanoja, mutta hänen mielessään pyöri vain yksi nimi.
Aeron.
Lopulta, oksien ja saniaisten takaa, he näkivät sen: raunioiden siluetti. Vanha kivirakennus, josta oli jäljellä vain puolikkaat seinät ja sammaloituneet pylväät. Aikojen saatossa se oli painunut osaksi metsää, kuin luonto olisi yrittänyt piilottaa sen.
He astelivat varoen kivien yli. Ja sitten he näkivät sen.
Kiveen oli kaiverrettu nimi.
Yksinkertainen, karkea mutta selvästi kaiverrettu:
"Aeron."
Sen alla oli outoja, syviä viiltoja – kuin kynsillä tehtyjä. Jälkiä, jotka jatkuivat maassa, painautuivat sammaleeseen ja katosivat kauemmas metsään.
Rufus pysähtyi. Hän laski kätensä kivelle, aivan nimen viereen. Ice seurasi hänen ilmettään – se oli kivikova, mutta silmien takana värähti tunne, jota Rufus ei jakanut helposti.
"Rufus..." Ice sanoi varovasti, "nyt sinun täytyy kertoa. Kuka hän on? Ei puolittain. Ei kiertäen."
Rufus kääntyi hitaasti Iceen päin. Hän huokaisi syvään.
"Aeron oli enemmän kuin pelkkä kumppani," hän sanoi matalalla äänellä. "Hän oli... sydän, jota en koskaan ehtinyt suojella. Hän katosi sinä yönä, kun Kaelkin... ehkä kuoli. Mutta nyt... nyt en enää tiedä, kumpi meistä todella katosi silloin."
Ice ei sanonut mitään hetkeen. Sitten hän astui lähemmäs ja laski kätensä Rufuksen käsivarrelle.
"Ehkä nyt on aika löytää totuus – ja antaa itselle anteeksi."
Rufus nyökkäsi hitaasti. "Se on vaikein taistelu kaikista."
Ja niin he katselivat maahan painuneita jälkiä, jotka johtivat syvemmälle metsän pimeyteen.