Osa 12: Kolmas Varjo

Metsä tiheni heidän ympärillään, oksat roikkuivat matalalla ja sammal vaimensi heidän askeleensa. Kuu oli vain ohut sirppi taivaalla, mutta sen haalea valo riitti juuri ja juuri näyttämään polun, joka kulki syvemmälle kohti kartan osoittamaa paikkaa.

Rufus ja Ice kulkivat vaiti, molemmat valppaina, kun äkkiä ilmassa kuului ääni – heikko vinkaisu, kuin joku olisi loukkaantunut.

Ice pysähtyi ja käänsi korvansa ääntä kohti. "Kuulitko sen?" hän kuiskasi.

Rufus nyökkäsi ja viittoi kulkemaan hiljaa äänilähdettä kohti. Vain muutaman askeleen päässä, sammaleisessa painanteessa, makasi susi. Se oli nuori, ei vielä täysikasvuinen. Sen turkki oli hopeanharmaa, mutta nyt se oli tahriintunut mudasta ja verestä. Susi yritti nousta jaloilleen, mutta lysähti takaisin maahan heikosti ulvahtaen.

Ice astui varoen lähemmäs, mutta Rufus nosti kätensä varoittavasti. "Varo. Haavoittuneet voivat olla arvaamattomia," hän sanoi.

Ice nyökkäsi ja lähestyi hitaasti. "Hei... rauhassa," hän kuiskasi. Hän polvistui ja tarkasteli haavaa – suuri naarmu kyljessä, mutta ei kuolettava. Hän repäisi viittansa reunasta palasen ja painoi sen varovasti haavan päälle.

Susi tuijotti heitä suurilla, pelokkailla silmillään, mutta ei tehnyt elettäkään purra. Sen hengitys oli pinnallista mutta tasaantui, kun Ice jatkoi sidettä varovasti.

"Se on kunnossa. Tarvitsee vain lepoa," Ice sanoi helpottuneena.

Rufus nyökkäsi ja katsoi susia hetken hiljaa. Hänen katseessaan oli jotain muutakin kuin pelkkää arviointia – ehkä muistoja, ehkä jotain, mitä hän ei sanonut ääneen.

Kun he nousivat jatkamaan matkaa, susi nousi hitaasti jaloilleen. Se kompuroi, mutta seurasi heitä sinnikkäästi.

Ice naurahti hiljaa. "Taitaapa hän päättää liittyä meihin."

Rufus katsoi taakseen. "Se ei ole hyvä idea," hän murahti. "Metsässä on vaaroja, joita se ei voi kohdata yksin – mutta meidän tiellämme se voi olla rasite."

Susi, kuin ymmärtäen sanat, nosti päänsä ylpeästi ja kulki heidän rinnallaan ontuen mutta päättäväisesti.

Ice virnisti. "Näyttää siltä, että olet saanut uuden seuraajan, Rufus."

Rufus huokaisi syvään, mutta hänen vakava ilmeensä pehmeni hetkeksi. "Hän saa pysyä mukana... jos pysyy."

Ja niin kolmikko – kaksi sutta ja uusi nuori seuralainen – jatkoi matkaa kohti suurta puuta, jonka juuret kätkivät Varjojen Kylän suurimman salaisuuden.

Mutta metsä ei ollut hiljainen enää. Jossain heidän edellään maa värähteli kevyesti, ja varjojen seasta kuului matalaa, syvää murinaa.

Seuraava koetus odotti.

Osa 11: Varjojen Kirja

Kannen nahka oli kuivaa ja halkeillutta, kuin se olisi nähnyt satoja vuosia. Rufus avasi kirjan varoen, ja pölypilvi kohosi ilmaan heidän ympärillään. Sivut olivat täynnä käsin kirjoitettuja merkintöjä – outoja symboleita, vanhaa kieltä ja piirroksia, jotka saivat Icen vilkuilemaan levottomasti ympärilleen.

Ensimmäisellä sivulla luki yksinkertainen viesti:

"Se, joka avaa tämän kirjan, avaa myös oven, jota ei voi sulkea."

Rufus ei epäröinyt. Hänen sormensa seurasivat sanoja, ja Ice tunsi ilmassa outoa värähtelyä – kuin itse metsä olisi hetkeksi pidättänyt hengitystään.

Kirjan keskivaiheilla oli kaavio – kartta. Se esitti Varjojen kylää ja sen alla olevia tunneleita, jotka risteilivät kuin juuret maan sisässä. Ja kartan keskelle oli piirretty iso merkki: vanha puu, jonka ympärille oli kirjoitettu nimi.

"Aeron."

Ice kumartui lähemmäs. "Onko se hauta?" hän kysyi hiljaa.

"Tai ehkä portti," Rufus sanoi synkästi.

Silloin majatalon ovi narahti. Joku astui sisään – huppu syvällä kasvoillaan, vaatteet märät ja mutaiset. Kaikki majatalossa jähmettyivät.

Huppupäinen henkilö pysähtyi heidän pöytänsä viereen ja laski hitaasti viestilapun pöydälle. Sitten hän katosi takaisin pimeyteen yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin.

Ice nappasi viestin ja avasi sen nopeasti.

Siinä oli vain muutama sana, kirjoitettuna samalla vääntyneellä käsialalla kuin kirjassa:

"Kaikki alkaa juurilta. Varokaa niitä, jotka puhuvat liian suoraan."

Rufus kurtisti kulmiaan. Hän katsoi ympärilleen ja huomasi, että muutamat kyläläiset vilkuilivat heitä – mutta eivät uteliaisuudesta. Varoen. Epäluulolla.

"Meillä ei ole paljoa aikaa," Rufus sanoi matalasti.

Ice sulki kirjan ja nyökkäsi. "Mennään etsimään se puu."

He astuivat ulos majatalosta yön kylmään pimeyteen. Kylä näytti nyt vielä oudommalta – varjot liikkuivat kuin elävinä heidän reunoillaan, ja vanhat, vääntyneet puut kurottivat oksiaan kohti heitä kuin haluten estää heidän kulkunsa.

Rufus otti esiin kartan ja osoitti pientä polkua kylän laidalla, joka johti suoraan metsän syvimpään osaan.

"Tuonne," hän sanoi.

Ja niin he lähtivät – tietämättä vielä, mitä kaikkea Varjojen Kirja oli todella päästänyt vapaaksi.

Osa 10: Varjojen Kylä

Punaisen Metsän Vartija – Osa 10: Varjojen Kylä

Jäljet veivät heidät yhä syvemmälle metsään, sinne missä ilma tuntui entistä tiheämmältä ja kylmemmältä. Puut kaartuvat korkeina ja raskaina heidän ylleen, oksat raapivat hiljaa toisiaan tuulessa. Ice piti kättään lähellä vyöllään roikkuvaa veistä – varmuuden vuoksi. Rufus kulki edellä, ääneti mutta päättäväisesti.

Pian he näkivät ensimmäiset merkit sivilisaatiosta. Metsän keskeltä kohosi hämärä kylä, kuin suoraan unohdetusta tarinasta. Rakennukset olivat vanhoja, puisia ja sammaleen peittämiä. Kapeat polut mutkittelivat niiden välissä, ja ilma oli sakeana savun ja märän mullan hajusta.

Kylässä oli ihmisiä – mutta he olivat varautuneita, varjojen kaltaisia. He vilkaisivat tulijoita nopeasti ja katosivat sitten ovien taakse, sulkien ikkunaluukut perässään.

Ice vilkaisi Rufusta kysyvästi. Tämä nyökkäsi: heidän piti jatkaa.

Keskellä kylää seisoi suuri, ränsistynyt kaivo, jonka reunalle oli asetettu kivitaulu. Kaivon yläpuolella roikkui vanha lyhty, jonka himmeä valo tuskin jaksoi puskea ympäröivää pimeyttä.

Kylän laidalla he näkivät rakennuksen, joka oli hieman suurempi ja paremmin hoidettu kuin muut. Oven yläpuolella luki haalistunein kirjaimin:

"Varjojen Majatalo."

"Ehkä sieltä löydämme vastauksia," Ice kuiskasi.

Rufus nyökkäsi uudelleen ja astui ensimmäisenä sisään.

Sisällä ilma oli lämmin, täynnä takkatulen rätinää ja vanhan puun narinaa. Muutamat harvat asiakkaat nostivat katseensa heidän tullessaan ja seurasivat heitä hetken vaivihkaa, ennen kuin käänsivät huomionsa takaisin juomiinsa.

Majatalon tiskin takana seisoi vanha nainen, jolla oli harmaa huivi sidottuna tiukasti päänsä ympärille. Hän katsoi Rufusta ja Icea tiukasti, arvioiden.

"Oletteko te niitä, jotka seuraavat Aeronin jalanjälkiä?" nainen kysyi yllättävän suoraan.

Rufus ja Ice vaihtoivat nopean katseen.

"Me etsimme totuutta," Rufus vastasi matalasti.

Nainen nyökkäsi hitaasti ja viittasi heitä lähemmäs.

"Totuus," hän sanoi hiljaa, "ei ole täällä ilmaiseksi. Metsä vaatii veronsa. Ja joskus menneisyys vaatii enemmän kuin olemme valmiit antamaan."

Hän kääntyi, otti takanaan olevalta hyllyltä pienen, nahkaan sidotun kirjan ja laski sen tiskiin heidän eteensä.

"Aloittakaa tästä," hän sanoi. "Mutta varokaa... Varjojen kylässä kaikki ei ole sitä, miltä näyttää."

Rufus ojensi kätensä ja tarttui kirjaan. Hänen katseensa oli vakava, mutta jossain syvällä silmien takana syttyi uudenlainen liekki – toivo ja pelko sekaisin.

Ice kuiskasi:

"Meidän täytyy olla valmiita kaikkeen."

Ja niin he avasivat kirjan – ja menneisyys alkoi puhua.

Osa 9: Kiveen Kaiverrettu"

"Punaisen Metsän Vartija – Osa 9: Kiveen Kaiverrettu"
Polku kulki syvälle metsän sisään. Tuntui kuin ilma olisi muuttunut – hiljaisemmaksi, raskaammaksi. Ei edes linnut laulaneet, kun Rufus ja Ice astuivat varjoon, jossa puiden latvat peittivät taivaan.
He olivat kävelleet pitkään, puhumatta juuri mitään. Ice vilkaisi Rufusta moneen otteeseen, yrittäen löytää sanoja, mutta hänen mielessään pyöri vain yksi nimi.
Aeron.
Lopulta, oksien ja saniaisten takaa, he näkivät sen: raunioiden siluetti. Vanha kivirakennus, josta oli jäljellä vain puolikkaat seinät ja sammaloituneet pylväät. Aikojen saatossa se oli painunut osaksi metsää, kuin luonto olisi yrittänyt piilottaa sen.
He astelivat varoen kivien yli. Ja sitten he näkivät sen.
Kiveen oli kaiverrettu nimi.
Yksinkertainen, karkea mutta selvästi kaiverrettu:
"Aeron."
Sen alla oli outoja, syviä viiltoja – kuin kynsillä tehtyjä. Jälkiä, jotka jatkuivat maassa, painautuivat sammaleeseen ja katosivat kauemmas metsään.
Rufus pysähtyi. Hän laski kätensä kivelle, aivan nimen viereen. Ice seurasi hänen ilmettään – se oli kivikova, mutta silmien takana värähti tunne, jota Rufus ei jakanut helposti.
"Rufus..." Ice sanoi varovasti, "nyt sinun täytyy kertoa. Kuka hän on? Ei puolittain. Ei kiertäen."
Rufus kääntyi hitaasti Iceen päin. Hän huokaisi syvään.
"Aeron oli enemmän kuin pelkkä kumppani," hän sanoi matalalla äänellä. "Hän oli... sydän, jota en koskaan ehtinyt suojella. Hän katosi sinä yönä, kun Kaelkin... ehkä kuoli. Mutta nyt... nyt en enää tiedä, kumpi meistä todella katosi silloin."
Ice ei sanonut mitään hetkeen. Sitten hän astui lähemmäs ja laski kätensä Rufuksen käsivarrelle.
"Ehkä nyt on aika löytää totuus – ja antaa itselle anteeksi."
Rufus nyökkäsi hitaasti. "Se on vaikein taistelu kaikista."
Ja niin he katselivat maahan painuneita jälkiä, jotka johtivat syvemmälle metsän pimeyteen.

kansikuva

 

"Punaisen Metsän Vartija – Osa 8: Vieras Varjosta"

Aamulla metsä oli sumuinen ja hiljainen. Rufus oli väsynyt. Yön uni painoi vielä hänen hartioillaan, kuin näkymätön viitta. Ice huomasi sen heti.

"Sinä näit jotain," hän sanoi kävellessään Rufuksen rinnalla metsäpolulla. "Se oli unta… mutta ei tavallista unta."

Rufus ei vastannut. Hänen ilmeensä oli suljettu, kulmat painuneet alas. Ice ei painostanut, mutta hiljaisuus heidän välillään ei ollut enää rauhallinen.

He kulkivat hetken, kunnes pysähtyivät äkisti. Polulla heidän edessään seisoi hahmo. Tumma, huppu päässä, kädet piilossa viitan sisällä.

"Teitä on seurattu," hahmo sanoi matalalla, rauhallisella äänellä.

Rufus nosti nopeasti kätensä aseelleen. "Kuka olet?"

"Vain yksi niistä, jotka muistavat. Ja niistä harvoista, jotka tietävät, kuka Aeron oli."

Ice käänsi nopeasti katseensa Rufukseen. "Aeron? Se nimi... se on se, jonka sanoit unessasi."

Rufus ei sanonut mitään. Hänen kehonsa jännittyi kuin jousi vedettynä valmiiksi.

Hahmo astui askeleen lähemmäs. "Hän ei ole kuollut. Mutta hän ei ole enää… pelkästään Aeron. Etsitte totuutta, ja se totuus tulee viiltämään syvemmältä kuin mikään haava."

Ice katsoi suoraan Rufukseen. "Kuka hän on, Rufus? Miksi et kertonut minulle?"

Rufus painoi päänsä hetkeksi alas, nyrkit puristettuina.

"Koska joskus," hän sanoi hiljaa, "on helpompaa taistella hirviöitä vastaan kuin kohdata se, jonka menetti... ja jota ehkä ei koskaan saanut takaisin."

Vieras katsoi heitä hetken, ja sitten kääntyi.

"Löydätte hänet vanhan raunion juurelta. Mutta varokaa — hän ei ehkä enää muista kumpi teistä on vihollinen."

Ja niin nopeasti kuin oli tullutkin, hahmo katosi sumuun.

---

Rufus seisoi hiljaa. Ice seisoi hänen rinnallaan. Kysymykset olivat monia, vastauksia vain vähän. Mutta matka Aeronin luo oli alkanut — ja sen päässä odotti totuus, joka voisi joko yhdistää... tai tuhota heidät.

"Punaisen Metsän Vartija – Osa 7: Unen Varjo"

Yö oli hiljainen. Ice nukkui syvää ja rauhallista unta, hengitys tasaisena, turkki kohoillen pehmeästi jokaisella vedolla. Rufus sen sijaan pyöri levottomasti sammalpedillään. Hänen lihaksensa nykivät unessa, ja silmien alla värähteli tuttu levottomuus.

Sitten kaikki muuttui.

Hän seisoi taas metsässä — mutta tämä ei ollut mikään tavallinen maisema. Taivas oli tummanpunainen, lehdet hehkuivat mustan ja veren sävyissä. Kaikki oli hiljaista… ja silti hän kuuli sydämensä hakkaavan kuin taistelun äänet.

Ja silloin hän näki hänet.

Aeron.

Mies, jota Rufus ei ollut nähnyt vuosiin. Hänen entinen puolisonsa. Hänen toinen puoliskonsa.

Aeron seisoi sumun keskellä, turkki yhä kiiltävän tummanharmaa, silmät tutun kirkkaat. Hän hymyili — lempeästi, surullisesti.

"Rufus..." ääni kaikui kuin tuulen mukana, mutta se oli täynnä tunnetta. "Sinä et ole enää yksin."

Rufus astui lähemmäs, sydän pamppaillen. "Miten…? Missä olet? Miksi… et koskaan tullut takaisin?"

Aeronin ilme muuttui. "Minä halusin. Mutta minua pidäteltiin. Sinun piti jatkaa."

"Tiesitkö... että etsin sinua?" Rufuksen ääni värisi.

Aeron nyökkäsi. "Ja nyt, kun olet löytänyt jonkun, joka todella tarvitsee sinua... sinun on tehtävä valinta."

"Valinta?" Rufus jähmettyi.

"Menetkö kohti tulevaa... vai jäätkö kiinni siihen, mitä ei voi enää muuttaa?"

Aeron ojensi kätensä – mutta kun Rufus tarttui siihen, maailma särkyi valon räjähdykseen.

---

Rufus heräsi äkisti.

Hänen rintansa kohoili. Tuli oli hiipunut matalaksi hehkuksi, ja Ice yhä nukkui rauhallisesti. Mutta Rufus... hän tunsi vieläkin sen käden kosketuksen. Tunsiko hän todella Aeronin? Vai oliko unessa jotain... muuta?

Hän nousi hitaasti ja asteli luolan suulle, tuijotti metsään, joka näytti tänään tavallista hiljaisemmalta. Ehkä menneisyys ei ollut täysin mennyt.

Ja ehkä, joku muu tiesi siitä enemmän kuin hän uskalsi vielä myöntää.