Osa 10: Varjojen Kylä

Punaisen Metsän Vartija – Osa 10: Varjojen Kylä

Jäljet veivät heidät yhä syvemmälle metsään, sinne missä ilma tuntui entistä tiheämmältä ja kylmemmältä. Puut kaartuvat korkeina ja raskaina heidän ylleen, oksat raapivat hiljaa toisiaan tuulessa. Ice piti kättään lähellä vyöllään roikkuvaa veistä – varmuuden vuoksi. Rufus kulki edellä, ääneti mutta päättäväisesti.

Pian he näkivät ensimmäiset merkit sivilisaatiosta. Metsän keskeltä kohosi hämärä kylä, kuin suoraan unohdetusta tarinasta. Rakennukset olivat vanhoja, puisia ja sammaleen peittämiä. Kapeat polut mutkittelivat niiden välissä, ja ilma oli sakeana savun ja märän mullan hajusta.

Kylässä oli ihmisiä – mutta he olivat varautuneita, varjojen kaltaisia. He vilkaisivat tulijoita nopeasti ja katosivat sitten ovien taakse, sulkien ikkunaluukut perässään.

Ice vilkaisi Rufusta kysyvästi. Tämä nyökkäsi: heidän piti jatkaa.

Keskellä kylää seisoi suuri, ränsistynyt kaivo, jonka reunalle oli asetettu kivitaulu. Kaivon yläpuolella roikkui vanha lyhty, jonka himmeä valo tuskin jaksoi puskea ympäröivää pimeyttä.

Kylän laidalla he näkivät rakennuksen, joka oli hieman suurempi ja paremmin hoidettu kuin muut. Oven yläpuolella luki haalistunein kirjaimin:

"Varjojen Majatalo."

"Ehkä sieltä löydämme vastauksia," Ice kuiskasi.

Rufus nyökkäsi uudelleen ja astui ensimmäisenä sisään.

Sisällä ilma oli lämmin, täynnä takkatulen rätinää ja vanhan puun narinaa. Muutamat harvat asiakkaat nostivat katseensa heidän tullessaan ja seurasivat heitä hetken vaivihkaa, ennen kuin käänsivät huomionsa takaisin juomiinsa.

Majatalon tiskin takana seisoi vanha nainen, jolla oli harmaa huivi sidottuna tiukasti päänsä ympärille. Hän katsoi Rufusta ja Icea tiukasti, arvioiden.

"Oletteko te niitä, jotka seuraavat Aeronin jalanjälkiä?" nainen kysyi yllättävän suoraan.

Rufus ja Ice vaihtoivat nopean katseen.

"Me etsimme totuutta," Rufus vastasi matalasti.

Nainen nyökkäsi hitaasti ja viittasi heitä lähemmäs.

"Totuus," hän sanoi hiljaa, "ei ole täällä ilmaiseksi. Metsä vaatii veronsa. Ja joskus menneisyys vaatii enemmän kuin olemme valmiit antamaan."

Hän kääntyi, otti takanaan olevalta hyllyltä pienen, nahkaan sidotun kirjan ja laski sen tiskiin heidän eteensä.

"Aloittakaa tästä," hän sanoi. "Mutta varokaa... Varjojen kylässä kaikki ei ole sitä, miltä näyttää."

Rufus ojensi kätensä ja tarttui kirjaan. Hänen katseensa oli vakava, mutta jossain syvällä silmien takana syttyi uudenlainen liekki – toivo ja pelko sekaisin.

Ice kuiskasi:

"Meidän täytyy olla valmiita kaikkeen."

Ja niin he avasivat kirjan – ja menneisyys alkoi puhua.

Osa 9: Kiveen Kaiverrettu"

"Punaisen Metsän Vartija – Osa 9: Kiveen Kaiverrettu"
Polku kulki syvälle metsän sisään. Tuntui kuin ilma olisi muuttunut – hiljaisemmaksi, raskaammaksi. Ei edes linnut laulaneet, kun Rufus ja Ice astuivat varjoon, jossa puiden latvat peittivät taivaan.
He olivat kävelleet pitkään, puhumatta juuri mitään. Ice vilkaisi Rufusta moneen otteeseen, yrittäen löytää sanoja, mutta hänen mielessään pyöri vain yksi nimi.
Aeron.
Lopulta, oksien ja saniaisten takaa, he näkivät sen: raunioiden siluetti. Vanha kivirakennus, josta oli jäljellä vain puolikkaat seinät ja sammaloituneet pylväät. Aikojen saatossa se oli painunut osaksi metsää, kuin luonto olisi yrittänyt piilottaa sen.
He astelivat varoen kivien yli. Ja sitten he näkivät sen.
Kiveen oli kaiverrettu nimi.
Yksinkertainen, karkea mutta selvästi kaiverrettu:
"Aeron."
Sen alla oli outoja, syviä viiltoja – kuin kynsillä tehtyjä. Jälkiä, jotka jatkuivat maassa, painautuivat sammaleeseen ja katosivat kauemmas metsään.
Rufus pysähtyi. Hän laski kätensä kivelle, aivan nimen viereen. Ice seurasi hänen ilmettään – se oli kivikova, mutta silmien takana värähti tunne, jota Rufus ei jakanut helposti.
"Rufus..." Ice sanoi varovasti, "nyt sinun täytyy kertoa. Kuka hän on? Ei puolittain. Ei kiertäen."
Rufus kääntyi hitaasti Iceen päin. Hän huokaisi syvään.
"Aeron oli enemmän kuin pelkkä kumppani," hän sanoi matalalla äänellä. "Hän oli... sydän, jota en koskaan ehtinyt suojella. Hän katosi sinä yönä, kun Kaelkin... ehkä kuoli. Mutta nyt... nyt en enää tiedä, kumpi meistä todella katosi silloin."
Ice ei sanonut mitään hetkeen. Sitten hän astui lähemmäs ja laski kätensä Rufuksen käsivarrelle.
"Ehkä nyt on aika löytää totuus – ja antaa itselle anteeksi."
Rufus nyökkäsi hitaasti. "Se on vaikein taistelu kaikista."
Ja niin he katselivat maahan painuneita jälkiä, jotka johtivat syvemmälle metsän pimeyteen.

kansikuva

 

"Punaisen Metsän Vartija – Osa 8: Vieras Varjosta"

Aamulla metsä oli sumuinen ja hiljainen. Rufus oli väsynyt. Yön uni painoi vielä hänen hartioillaan, kuin näkymätön viitta. Ice huomasi sen heti.

"Sinä näit jotain," hän sanoi kävellessään Rufuksen rinnalla metsäpolulla. "Se oli unta… mutta ei tavallista unta."

Rufus ei vastannut. Hänen ilmeensä oli suljettu, kulmat painuneet alas. Ice ei painostanut, mutta hiljaisuus heidän välillään ei ollut enää rauhallinen.

He kulkivat hetken, kunnes pysähtyivät äkisti. Polulla heidän edessään seisoi hahmo. Tumma, huppu päässä, kädet piilossa viitan sisällä.

"Teitä on seurattu," hahmo sanoi matalalla, rauhallisella äänellä.

Rufus nosti nopeasti kätensä aseelleen. "Kuka olet?"

"Vain yksi niistä, jotka muistavat. Ja niistä harvoista, jotka tietävät, kuka Aeron oli."

Ice käänsi nopeasti katseensa Rufukseen. "Aeron? Se nimi... se on se, jonka sanoit unessasi."

Rufus ei sanonut mitään. Hänen kehonsa jännittyi kuin jousi vedettynä valmiiksi.

Hahmo astui askeleen lähemmäs. "Hän ei ole kuollut. Mutta hän ei ole enää… pelkästään Aeron. Etsitte totuutta, ja se totuus tulee viiltämään syvemmältä kuin mikään haava."

Ice katsoi suoraan Rufukseen. "Kuka hän on, Rufus? Miksi et kertonut minulle?"

Rufus painoi päänsä hetkeksi alas, nyrkit puristettuina.

"Koska joskus," hän sanoi hiljaa, "on helpompaa taistella hirviöitä vastaan kuin kohdata se, jonka menetti... ja jota ehkä ei koskaan saanut takaisin."

Vieras katsoi heitä hetken, ja sitten kääntyi.

"Löydätte hänet vanhan raunion juurelta. Mutta varokaa — hän ei ehkä enää muista kumpi teistä on vihollinen."

Ja niin nopeasti kuin oli tullutkin, hahmo katosi sumuun.

---

Rufus seisoi hiljaa. Ice seisoi hänen rinnallaan. Kysymykset olivat monia, vastauksia vain vähän. Mutta matka Aeronin luo oli alkanut — ja sen päässä odotti totuus, joka voisi joko yhdistää... tai tuhota heidät.

"Punaisen Metsän Vartija – Osa 7: Unen Varjo"

Yö oli hiljainen. Ice nukkui syvää ja rauhallista unta, hengitys tasaisena, turkki kohoillen pehmeästi jokaisella vedolla. Rufus sen sijaan pyöri levottomasti sammalpedillään. Hänen lihaksensa nykivät unessa, ja silmien alla värähteli tuttu levottomuus.

Sitten kaikki muuttui.

Hän seisoi taas metsässä — mutta tämä ei ollut mikään tavallinen maisema. Taivas oli tummanpunainen, lehdet hehkuivat mustan ja veren sävyissä. Kaikki oli hiljaista… ja silti hän kuuli sydämensä hakkaavan kuin taistelun äänet.

Ja silloin hän näki hänet.

Aeron.

Mies, jota Rufus ei ollut nähnyt vuosiin. Hänen entinen puolisonsa. Hänen toinen puoliskonsa.

Aeron seisoi sumun keskellä, turkki yhä kiiltävän tummanharmaa, silmät tutun kirkkaat. Hän hymyili — lempeästi, surullisesti.

"Rufus..." ääni kaikui kuin tuulen mukana, mutta se oli täynnä tunnetta. "Sinä et ole enää yksin."

Rufus astui lähemmäs, sydän pamppaillen. "Miten…? Missä olet? Miksi… et koskaan tullut takaisin?"

Aeronin ilme muuttui. "Minä halusin. Mutta minua pidäteltiin. Sinun piti jatkaa."

"Tiesitkö... että etsin sinua?" Rufuksen ääni värisi.

Aeron nyökkäsi. "Ja nyt, kun olet löytänyt jonkun, joka todella tarvitsee sinua... sinun on tehtävä valinta."

"Valinta?" Rufus jähmettyi.

"Menetkö kohti tulevaa... vai jäätkö kiinni siihen, mitä ei voi enää muuttaa?"

Aeron ojensi kätensä – mutta kun Rufus tarttui siihen, maailma särkyi valon räjähdykseen.

---

Rufus heräsi äkisti.

Hänen rintansa kohoili. Tuli oli hiipunut matalaksi hehkuksi, ja Ice yhä nukkui rauhallisesti. Mutta Rufus... hän tunsi vieläkin sen käden kosketuksen. Tunsiko hän todella Aeronin? Vai oliko unessa jotain... muuta?

Hän nousi hitaasti ja asteli luolan suulle, tuijotti metsään, joka näytti tänään tavallista hiljaisemmalta. Ehkä menneisyys ei ollut täysin mennyt.

Ja ehkä, joku muu tiesi siitä enemmän kuin hän uskalsi vielä myöntää.

"Punaisen Metsän Vartija – Osa 6: Rauhan Hetki"

Luola oli lämmin ja hiljainen. Tuli rätisi pehmeästi kivikehikon suojassa, levittäen oranssia valoa kivenharmaisiin seiniin. Rufus oli juuri palannut pieneltä metsäretkeltä mukanaan kuivattua lihaa ja muutamia metsän juuria, jotka olivat vielä syömäkelpoisia.

Ice istui jo pehmeällä sammalpedillä, hartiat rentoina. "Toivottavasti sinä et metsästä samalla intensiteetillä kuin taistelet," hän vitsaili, silmät pilkehtien.

Rufus murahti huvittuneesti. "Jos metsästyksessä olisi kyse pelottelusta, olisit nälissäsi."

He söivät hiljalleen, aterian yksinkertaisuus tuntui hyvältä. Vesi haettiin lähteeltä, ja tunnelma oli… melkein kodikas.

"Huominen," Ice sanoi lopulta ja nojautui taaksepäin, "meidän pitäisi lähteä etsimään niitä, jotka puhuivat liekin silmistä. Jos Kael on todella siellä..."

Rufus nyökkäsi hitaasti, puristaen leipäpalasta mietteliäänä. "Tiedän vaaran. Mutta myös sen, ettemme voi enää kääntyä takaisin."

"Yhdessä," Ice sanoi, hiljaa mutta päättäväisesti.

Heidän katseensa kohtasivat — ei enää pelkästään opettajan ja oppilaan, vaan kahden kulkijan, jotka olivat alkaneet jakaa samaa polkua.

Tuli rätisi hiljaa. Lihan tuoksu oli jo haihtunut ilmaan. Väsymys alkoi painaa molempien silmiä.

Rufus haukotteli äänekkäästi, venytellen massiivista kehoaan. "Luulen, että tuo hetki, jolloin ei tapeta eikä kuolla, tekee sudesta laiskankin."

Ice hymyili ja kömpi sammalpedilleen. "Tai ehkä me vain tarvitsemme tauon... ennen myrskyä."

He kävivät makuulle, selät tulta kohti. Ulkona tuuli humisi metsän läpi, mutta luolan sisällä oli rauha. Unen portti avautui hitaasti, ja varjojen sijaan heidät ympäröi hiljaisuus.

Ja niin, yön syli otti heidät vastaan — kaksi sutta, kahden tarinan alussa.

"Punaisen Metsän Vartija – Osa 5: Arpi Sielussa"

He olivat palanneet järveltä takaisin luolalle. Aurinko oli jo painumassa puiden taakse, ja varjot pitenevät kuin sormet, jotka kurottelivat kohti tuntematonta.

Rufus istui kivellä, teroittaen vanhaa veistään hiljaisuudessa. Ice tarkkaili häntä hetken, ennen kuin istui vastapäätä, turkki vielä kosteana vedestä.

"Rufus..." Ice aloitti varovasti. "Tiedän, että menneisyydestäsi on puhuttu paljon. Tarinoita... varjoja... mutta minä haluaisin kuulla sen sinulta."

Rufus pysähtyi. Hänen punaiset silmänsä kohosivat, mutta niissä ei ollut vihaa. Vain hiljainen väsymys.

"Se ei ole kaunis tarina," hän sanoi. "Mutta ehkä on aika."

Hetken hiljaisuuden jälkeen hän aloitti, ääni matalana ja karheana:

"Minä en aina ollut tällainen. Olin laumassa. Minulla oli puoliso. Ja poika."

Ice henkäisi. "Poika?"

Rufus nyökkäsi hitaasti. "Hänen nimensä oli Kael. Hänellä oli silmät kuin tuli — kirkkaat, levottomat. Hän oli villi ja vapaa, mutta… hän oli minun maailmani."

Ice ei sanonut mitään. Hän tunsi ilmapiirin muuttuvan.

"Eräänä yönä," Rufus jatkoi, "meidät petettiin. Yksi meistä myi meidät pimeyden palvojille. He hyökkäsivät, tuhosivat kaiken. Vain minä jäin eloon."

Hänen äänensä särkyi hetkeksi.

"En tiedä, kuoliko Kael. En nähnyt ruumista. Mutta jotkut sanovat nähneensä... suden, jolla on tulen silmät, vaeltavan varjojen mukana. Ehkä... ehkä hän elää. Tai ehkä hänestä tuli yksi heistä."

Ice nielaisi. "Siksi viha... ja siksi suojelet minua?"

Rufus katsoi häntä suoraan silmiin. "Sinä muistutat häntä. Et ulkonäöltä — vaan siinä tavassa, jolla seisot vaikka pelottaa. Minä en onnistunut pelastamaan häntä. Mutta ehkä nyt... minä voin pelastaa edes jonkun."

Ice nojautui eteenpäin ja laski kätensä Rufuksen olalle. "Et ole enää yksin, Rufus. En anna sinun kantaa kaikkea yksin."

Ilta laskeutui heidän ylleen, mutta luolassa paloivat kaksi valoa — ei tulta, vaan toivoa.

"Punaisen Metsän Vartija – Osa 4: Hiljainen Vesi"

Aamun ensimmäiset säteet siivilöityivät varovasti puiden lomasta, värjäten sumun hopeanhohtoiseksi. Rufus ja Ice olivat kulkeneet koko yön. Metsä oli hiljentynyt – ei rauhasta, vaan pelosta. Jokin suuri oli liikkeellä, mutta toistaiseksi heillä oli hetki hengittää.

He saapuivat pienen, piilotetun järven rannalle. Vesi oli kirkasta ja kylmää, kuin vuorten sydämestä suodattunutta. Ice pysähtyi rantaan ja tuijotti peilityyntä pintaa.

"Tämä paikka..." hän sanoi hiljaa. "Tuntuu siltä kuin aika pysähtyisi."

Rufus seisoi hänen rinnallaan, katse tarkkana, mutta ilme pehmeni. "Harvat tietävät tämän lammen olemassaolosta. Tämä oli joskus osa pyhää aluetta, missä laumat puhdistautuivat ennen metsästystä."

Ice vilkaisi häntä sivusilmällä. "Ja nyt? Mitä varten se on?"

Rufus veti syvään henkeä. "Nyt se on paikka, jossa unohtaa hetken kaiken muun."

Ilman sanoja Ice astui veteen. Hän vavahti kylmyydestä, mutta hymyili. "Tule, vanha susi. Ehkä osaat vielä rentoutua."

Rufus murisi leikillisesti, mutta hänenkin silmissään pilkahti harvinainen lämpö. Hän astui veteen, vesi huuhteli pölyn ja veren pois hänen turkistaan. Järven pinta väreili heidän ympärillään, mutta hetki oli rauhaisa.

He uivat hetken hiljaisuudessa. Ei ollut sanoja tarpeen. Vesi kietoi heidät syliinsä, ja metsä seurasi hiljaa heidän liikkeitään.

Lopulta, istuessaan rantakivellä kuivatellen, Ice rikkoi hiljaisuuden.

"Rufus... Miksi oikeasti pelastit minut?"

Rufus katsoi eteenpäin, sumuista metsää kohti. "Koska vaikka olen elänyt yksin... tiedän miltä tuntuu, kun kukaan ei tule."

Ice nyökkäsi hitaasti. "Et ole enää yksin."

Rufus vilkaisi häntä. Hetken ajan, hänen kulmansa rentoutuivat, ja siinä oli jopa hymyn kaltainen ilme.

"En olekaan."

Mutta syvällä metsän uumenissa, joku tai jokin avasi silmänsä. Hetken rauha oli ohi. Varjo liikahti.

Sota ei ollut vielä alkanut. Mutta se oli tulossa.

"Punaisen Metsän Vartija – Osa 3: Veren ja Jään Liitto"

Metsä oli hiljainen kuin hauta. Vain tuuli kuiskaili oksien lomassa, ikään kuin itse luonto pidättelisi hengitystään. Rufus kulki eteenpäin, kantaen Iceä sylissään, kunnes löysi vanhan hylätyn metsäluolan – paikan, jota edes varjojen palvelijat eivät olleet vielä löytäneet.

Hän laski nuoren suden maahan ja sytytti tulen, jonka savua hän peitti huolellisesti sammalilla. Rufus tiesi, että heidän jälkiään seurattiin – ehkä koko ajan.

Ice avasi sameat silmänsä ja katsoi Rufusta. Hänen katseessaan oli sekoitus pelkoa ja ihailua, mutta myös jotain muuta: toivoa.

"Sinä olet... Rufus", Ice sanoi heikolla äänellä. "Olen kuullut tarinoita. Että sinä olit metsän kauhu... mutta myös sen suojelija."

Rufus istui vastapäätä, silmät varjoissa hehkuen kuin kaksi hiillosta.

"Tarinoissa on totuutta", hän murahti. "Mutta totuus on rumempi. Minä olen se, joka jäi jäljelle, kun kaikki muut tuhoutuivat."

Ice veti henkeä. "Silloin olet juuri se, jota tarvitsen."

Rufus nosti katseensa. Jäänsininen turkki, jota Ice kantoi, oli täynnä pieniä arpia – merkkejä kärsimyksestä ja taisteluista. Mutta Ice ei ollut vielä murtunut. Hänessä paloi tahto elää, taistella.

"Ne, jotka jahtaavat minua," Ice jatkoi, "ovat kasvattaneet armeijan. He eivät tyydy enää varjoihin. He aikovat syöstä päivänvalon vallasta ja peittää maailman ikuisella yöllä."

Rufus murahti matalasti. "Tiedän heidän voiman. Olen maistanut heidän myrkkyään."

Syntyi hiljaisuus, raskas ja uhkaava.

Sitten Rufus nousi seisomaan. Hänen vartalonsa oli kuin elävä veistos – täynnä taisteluarpia ja tatuointikuvioita, jotka hehkuivat oranssina tummassa turkissa.

"Jos aiomme pysäyttää heidät," hän sanoi, ääni matalana kuin ukkonen, "meidän täytyy tehdä liitto. Veren ja jään liitto."

Ice nousi vaivalloisesti istumaan ja ojensi kätensä. Hänen kämmenensä oli haavoittunut, mutta hän piti sitä vakaasti ojossa.

Rufus tarttui siihen. Heidän kätensä puristuivat yhteen – musta karva vasten jääsinistä.

Liitto oli solmittu.

Ulkona metsässä sudet ulvoivat. Taivas tummeni. Kauhu, joka oli uinunut syvällä maassa, heräsi.

Mutta nyt sitä vastassa seisoi kaksi – Rufus ja Ice – ja he eivät enää paenneet.

He valmistautuivat sotaan.